tiistai 26. huhtikuuta 2016

Pohjalaistalon sisustus - 200 vuotta tarinoita




Ulkokuva omasta talostani


Tämä esitys on pidetty luentona Etelä-Pohjanmaan opistolla 22.4.2016, kun siellä järjestettiin kurssi Pohjalaistalojen sisätiloista. 

Minua pyydettiin sinne puhumaan pohjalaistalojen sisustuksesta ja esittelemään omaa taloani ekskursiopäivänä, ja suostuin kyllä nopeasti, mutta olin samaan aikaan hiukan hämmentynyt. Ammattisuunnittelijana en ole koskaan kokenut omaa pohjalaistaloani sisustaneeni sanan varsinaisessa merkityksessä, ja mielestäni sisustaminen ei perinteisessä mielessä edes ole pohjalaistalon juttu kuin ehkä niissä tapauksissa, joissa talo on runkona siirretty, ja lähtökohta siinä mielessä "paljas". Tai taloon sisustetaan jotain toimintoja, kuten ravintola, jotka poikkeavat perinteisestä asumisesta. 

Pohjalaistalon itse olen saanut perintönä, ja merkittävän työn ns. pelastajina joidenkin mielestä purkukuntoisesta talosta ovat tehneet omat vanhempani, jotka ovat 70-luvulla selkeästi ajan henkeä vastaan kunnostaneet talon perinteisin menetelmin. Vanhempani, ja myös minä itse asuimme Jyväskylässä, joten talo heille varmasti edusti sitä Pohjanmaata, josta he olivat muuton myötä joutuneet luopumaan, eli talon merkitys identiteettiasiana oli heille merkittävä. Mutta olivat ihmiset 70-luvulla ihmetelleet, kun meillä tehtiin kovasti remonttia, ja kaikki vanha vain laitettiin takaisin paikoilleen.

Mutta kun puhutaan pohjalaistalon sisustamisesta, niin mielestäni pohjalaistalon sisustaminen on jotakin muutakin kuin oikean sävyisten verhojen hakemista tai hedelmävadin sijoittelua interiöörin kultaiseen leikkaukseen. Pohjalaistalon sisustaminen ei ole vain visuaalinen kysymys. Kotia sisustetetaessa ylipäätään on tärkeää löytää perheen oma tarina, jota sisustus tukee. Mutta pohjalaistalon - ja muidenkin vanhojen rakennusten kanssa - talon oma tarina, joka usein on pitkä ja vaiheikas, asettuu polttopisteeseen. Nykyisestä asukkaasta tulee joka tapauksessa osa vanhan rakennuksen sisältämän kertomuksen pitkää helminauhaa, eikä kertomus toivottavasti lopu nykyisiin asukkaisiin. 

Mutta mikä on se tarina, jota pohjalaistalon omistaja rakennuksensa kanssa kertoo. Joku voi haluta näyttää, miten hyvin saa viimeisimmät trendit istutettua interiööriin. Toinen voi haluta näyttää, miten hyvin osaa talonpoikaisen rakentamisen historiaa ja kaivaa esiin rakennuksen alkuperäisen rakentamisajankohdan. Kolmas haluaa rakentaa itselleen mahdollisimman mukavan pesän, eikä halua vaivata päätään turhilla huolilla. Kannattaa kuitenkin huomata, että omat vaaransa ovat kaikilla näillä lähtökohdilla, jotka ovat kovin yksipuolisia, sillä 200 vuotta vanhan rakennuksen tarina on jo melkoisen monipolvinen.


Tarinaa ei yleensä tarvitse etsiä kauhean kaukaa. Talo kertoo kuulijalle tarinansa ihan itse, kun sitä pysähtyy hetkeksi kuuntelemaan. Mitä alkuperäisempi on interiööri, sitä vahvemmin tarina vie mennessään. Mutta myös siirretyn rakennuksen alkuperästä voi löytyä valokuvia, tai ihmisiä, joita voi haastatella ja siten päästä rakentamaan osia kertomuksesta, joka osittain on jo kadonnut.



Vanha talo on yhtä kuin sukupolvien ketju. Kohta jossa uudistustarve tulee usein näkyviin on vaihe, jossa taloon tulee uusi vävy tai miniä. Alkuperäinen asukas on ikään kuin jo asettunut sisätiloihin, mutta kotiutuakseen uusi asukas tarvitsee oman peukalonjälkensä. Tämä on vain ja pelkästään inhimillistä. Näin on ollut ennenkin, ja siksi ilmiö ei edusta erityisesti tätä aikaa, mutta kieltämättä nämä hetket ovat sellaisia, jolloin perinteisen talon sisustajaksi saatetaan kutsua ihan arkkitehti. Suunnittelijana tämä ongelma on hyvä tiedostaa. Vanhaankin taloon löytyy varmasti tapa toteuttaa sisustus tyylikkäästi siten, että kaikki siellä viihtyvät ja uusi asukas saa jätettyä paikkaan oman puumerkkinsä, mutta vanhan talon arvo säilyy. Tämän takia ei kannata rikkoa avioliittoa, ja tilanteen tiedostaminen saattaa helpottaa hyvän ratkaisun löytämistä.

Kannattaa kuitenkin käyttää harkintaa, mikä on oikea paikka oman puumerkin jättämiseen, niin että puumerkki voidaan jättää siten, ettei turmella sitä, mikä on vanhassa talossa kaikkein arvokkainta, ja joka tekee vanhasta talosta vanhan. Tai pahimmillaan aiheuttaa vaurioita talon rakenteisiin.

Karkeina esimerkkeinä tuon esiin kaksi tarinaa toistensa ääripäistä. Toinen niistä on perinteinen tarina.


Yli-Lauroselan talomuseo sijaitsee Ilmajoella


Perinteisen tarinan kertoja on innokas rakennussuojelija, joka ottaa asioista selvää, tietää rakennuksensa oikean iän ja vaalii vanhaa. Hyvää hänen työskentelyssään on tietty arkeologinen ote, joka on hyvinkin antoisaa ja palkitsevaa, ja samalla talon historiasta löytyy yhä uusia ja mielenkiintoisia asioita. Samalla hän kiintyy koko rakennukseen uudella tavalla. Mutta perinteisen tarinan kertojalla on edessään myös vaaroja.

Tässä kohden kannattaa ottaa oppia taidehistorian kehityksestä. Taidehistoria oppiaineena keksittiin 1800-luvun lopulla, ja vasta silloin kehitettiin luokittelut, jotka me tänä päivänä tunnemme tyyleinä. Tyylien keksiminen aiheutti suurta innostusta, sen seurauksena syntyi aikakausi, jonka tänä päivänä tunnemme kertaustyyleinä, jossa vanhoja tyylejä käytettiin reseptikirjanomaisesti erilaisiin kohteisiin, rakennuksiin ja huonekaluihin. Samalla saatiin aikaan paljon tuhoa. Keski-Euroopassakin korjattiin vanhoja upeita katedraaleja tiukasti alkuperäiseen goottilaiseen tyyliin, ja samalla hävitettiin kirkkojen sisätiloista toinen toistaan upeampia myöhempiä renessanssi- tai barokkikerrostumia. Pohjalaistalonkaan kanssa ei kannata tavoitella ennallistamista johonkin tiettyyn vuosikymmeneen, joka oletetaan talon originaaliksi, alkuperäiseksi vuosikymmeneksi, sillä talon tarinaan kuuluvat myös kaikki myöhemmät tarinat. Sitä kutsutaan kerrostuneisuudeksi, joka on tärkeä osa rakennuksen historiaa.
Kuvassa oikeana piirroskuvia egyptiläisistä huonekaluista.

Sinänsä vanhan talon kanssa itse eläessäni olen yhä uudestaan hämmästynyt, miten vähän uusia asioita me oikeasti tarvitsemme 1800-luvun jälkeen, ja siksi vähän vierastan, kun puhutaan, miten talo pitää tehdä nykyisten mukavuuksien mukaiseksi. Huonekalusuunnittelun historiassa yleensä lähdetään liikkeelle Egyptistä, sillä sieltä löytyvät vanhimmat tuntemamme huonekalut. Egyptiläiset keksivät tuolin, sängyn, pöydän ja jakkaran - ja voi sanoa, että mitään todella käänteentekevää ei sen jälkeen ole keksittykään. Monet 1800-luvun huonekalut ovat siis nykykäytössäkin edelleen aivan hyviä.

Meillä on vaikeuksia joskus antaa arvoa uudemmille tarinoilla, mutta sadan vuoden kuluttua ne ovat tärkeä osa talosi historiaa, miten uudemmat tarinat sitten tuot esiin on tapauskohtainen asia. Yleisesti ottaen voi sanoa, että noin 30 vuotta vanhat asiat näyttävät meidän silmissämme kaikkein vanhentuneimmilta. Sen jälkeen niiden arvo alkaa taas nousta. Arkeologiaa on myös oman talon tutkiminen. Sieltä voi löytyä aiheita, joita voi käyttää hyväkseen uudella tavalla uudempien kerrostumien kanssa.

Uudemman tarinan nimeän tässä nimellä Provence.




Provence-tyylin edustaja on aktiivinen sisustuslehtien lukija ja kiinnostunut siitä, miltä hänen ympärillään näyttää. Provence -Style on kansainvälinen sisustustyyli, jota markkinamiehet meille myyvät erilaisissa sisustusliikkeissä- ja lehdissä. Tässä muutamia kuvia provence-tyylin sisustuksista, jotka tähän on poimuttu - kaikki ulkomaalaisista nettijulkaisuista. Ja sinänsä ne ovat minunkin mielestäni ovat ihan herkkiä ja suloisia sisätiloja. Omissa paikoissaan ja ympäristöissään.







Mutta valitettavasti vaikutteet näistä kuvista hiipivät väistämättä myös pohjalaistalojen sisätiloihin. On ihan mahdollista, että tulevat historioitsijat näkevät Provence-tyylin sadan vuoden kuluttua pohjalaistaloissakin omana kerrostumanaan. Mutta itse mielelläni näkisin, että oman aikamme kerrostumaksi keksisimme jotain vähän omaperäisempää.




Sinänsä huonekalut eivät taloa pilaa, mutta jollakin tavalla nämä ovat vieraita pohjalaistalon lähtökohtaisesti hyvinkin tummille sisätiloille. Jos vanhoja huonekaluja ei ole ja IKEA:sta löytyy ihana provence-kaappi, jonka siivin viihdyt vanhassa talossasi, niin suurempaakin syntiä voidaan vanhan talon kanssa tehdä. Sillä provence-tyylisestä irtokalustamisesta loppujen lopuksi en ole niinkään huolissani, etenkin jos valkopesulla ei pilata vanhoja antiikkihuonekaluja. Mutta itseäni vähän harmittaa, jos esimerkiksi vanhat hirret maalataan valkoisiksi, koska tämän asian kanssa muoti todennäköisesti tulee muuttumaan, ja talon seuraavan asukkaan on silloin vaikea poistaa vanha valkoinen maali hirren pinnasta. Valkoista pintaa voidaan tuoda pohjalaistaloonkin niin haluttaessa vaikka tapettien tai paneleiden kautta, sillä uusi tapetti on seuraavan käyttäjän helppo vaihtaa. Ylipäätään kaikessa, mitä vanhan talon kanssa tehdään pitäisi muistaa, että kun lisätään taloon jotain, lisättäisin sellaista, mikä olisi seuraavan polven niin halutessaan helppo poistaa. Ratkaisuissa on hyvä muistaa, että et ole talosi ensimmäinen, mutta toivottavasti et myöskään viimeinen käyttäjä. On hyvä kunnioittaa paitsi vanhaa, niin tehdä tulevan käyttäjän elämä hiukan helpommaksi.






Tahto tehdä talo uusien vaatimusten mukaiseksi elää meissä syvällä, ja olemmekin viime vuosikymmeninä uusina innovaatioina ottaneet vastaan television, jonka piti uudistaa sisustustarpeemme ikuisiksi ajoiksi. Vielä muutama vuosikymmen sitten asunnoissa saattoi olla erillinen puhelinhuone. Nyt alkaa enenevässä määrin näyttää siltä, että televisiota kohta katsellaan ipadeista, eikä se todennäköisesti enää ensi vuosikymmenellä ole sisustuksen kruunu. Tietokoneen sijoittamisesta asuntoon on käyty monenlaista keskustelua, mutta nyt nekin alkavat olla läppäreitä tai ipadeja. Moni tekninen innovaatio sulautuu lopuksi sujuvasti vanhaan taloon ilman että meidän loppujen lopuksi tarvitsee sopeuttaa vanhaa taloa niihin.

Mutta mitä ovat ne nykyajan mukavuudet, joiden sijoittaminen sisustukseen on puheissa usein ollut niin kovin tärkeää? Kestävimmin tällä vuosisadalla oman paikkansa uusina elementteinä pohjalaistaloihin ovat ottaneet keittiö ja sisävessa, ja ne täytynee nähdä ihan selkeästi välttämättömänä kerrostumana Saunan laittamista piharakennukseen suosittelen aina, kun se vain on mahdollista, mutta jos sisäsuihku katsotaan välttämättömäksi, niin suosittelen suihkukaapin käyttämistä. Nekin ovat kehittymässä mukavammiksi.

Periaatteessa sisustuskokonaisuus muodostuu pinnoista, kiinteästä sisustuksesta, irtokalusteista ja tekstiileistä. Näistä pintojen merkitystä mielelläni korostan, koska virheet niiden kanssa saattavat aiheuttaa myös rakenteellisia ongelmia, eli kehoitan käyttämään hengittäviä pintamateriaaleja kuten paperitapetteja. Myös monet kiinteän sisustuksen elementit, kuten irtokaapit tai pitkät penkit ovat tärkeä osa perinteistä sisätilaa, joiden kunnioittaminen tuo tiloihin perinteistä tunnelmaa - vaikka olisivatkin uusin ratkaisuin 
toteutettuja.

Vanhojen hirsien esiinkaivaminen on nykyisin kovin muodikasta, mutta niin hienoja kuin ne ovatkin, mielelläni muistuttaisin, että paljas hirsi oli ennen vanhaan köyhyyden merkki. Tapetoidut, paneloidut tai vaikka savirapatut seinät ovat yhtä lailla, elleivät enemmänkin vanhojen rakennusten sisäpintoja. Tuskin paljaiden hirsiseinien paljastamisesta kuitenkaan kannattaa mennä nurkan taakse lopetettavaksi, mutta mikäli vanhat tapettikerrokset ovat tallella, niitä ei kannata heittää roskalavalle, vaan tehdä niistä hieno, talon historiasta kertova huoneentaulu. Samalla pala historiaa säilyy. Seuraava polvi näkee siitä, millaisia tapetteja talossa on ollut, ja voi halutessaan tapetoida seinät uudestaan. 


Sisäkuva Ilmajoen Yli-Lauroselasta. Kuvaaja Anni Lehtimäki





Tuon tässä lopuksi esiin muutaman ratkaisun, joita itse olen hyödyntänyt, ja jotka ehkä usein pohjalaistalojen sisustusta uusittaessa unohtuvat.



Omasta talosta tapettikerrosten alta aikoinaan paljastuivat suoraan panelin päälle maalatut seinämaalaukset, jotka ovat harvinaista tyyppiä, kun vanhat seinämaalaukset usein ovat olleet sabluunalla tehtyjä ja kukkakuvioisia, meidän kamariemme seinämaalaukset on tehty pääsääntöisesti vapaalla kädellä soveltaen geometrisia kuvioita. Isoon kamarin puolella ne ovat hiukan monimutkaisemmat kuin pienessä kamarissa.



Panelien alareunassa talossamme on ollut vaakasuora leveä rintapaneli. Vaakasuora asettelumahdollisuus usein paneloitaessa unohdetaan.

Kaikki talossamme ollut panelointi ei omaa silmääni kuitenkaan ihan yhtä paljon viehättänyt.
Porstuaan ja kuistille laitetut lakatuttuja pystysuoria helmipaneleja en oikein saanut mahtumaan omaan ajatteluuni. Mutta toisaalta, ne muodostavat omaa kerrostumaansa rakennukseeni. Myös valkoinen, sinänsä tarpeellinen väliovi, joka saadaan kunniallisemmin lukkoon kuin suhteellisen alkuperäinen ulko-ovi vaikutti hiukan irralliselta, joskin kovin tarpeelliselta.





Seinien maalaaminen vanhojen ulko-ovien ja porraskaiteen sävyihin muutti porstuan ilmettä ja sitoi oven ja seinät ympäristöönsä.







Patinaa, jos löydät, ei kannata pelätä ja peitellä pois. Myös vanhat helat, ovet, ikkunat ja lattialaudat ovat kullanarvoisia. Sähköjohdotkin ovat aikoinaan olleet suuri ylpeyden aihe. Jos teet niin isoa korjausta, että ne piiloutuvat luonnostaan, niin totta kai ne kannattaa kätkeä. Mutta pienemmässä sisustuksessa paljas sähköjohto maastoutuu luultavasti paremmin kuin epätoivoiset peittely-yritykset. Sähköjohdon voi myös maalata seinän sävyyn.

Alla olevasta pikkukahvasta en pienenä tyttönä pitänyt, kun se oli minusta jotenkin liian moderni. Mutta aika kuluu, eikä se enää ole ollenkaan niin moderni, ja kertoo tarinaa pikku lapsesta, jolle ison oven sulkeminen on joskus haluttu tehdä helpommaksi.



Pitkät seinänvierustapenkit ovat ihan ensimmäinen huonekalutyyppi, jota Suomessa on alettu käyttämään. Varhain Turun linnassa ei aatelisillakaan ollut muita huonekaluja.  Perinteisistä perinteisimmissä sisustuksissa huonekalut on aina pyritty sijoittamaan huoneen reunoille.

Nykyisin tämä huonekalutyyppi on harvinainen, ja niiden monikäyttöisyys on meiltä unohtunut. Mutta vaikka sellaista alkuperäistä ei löytyisikään, voidaan penkki nykyisinkin rakentaa paikalla vaikka patterin suojaksi, kun pidetään vain huolta ilman kierrosta, jatkaa pehmustettuna istuimena ja mikä ettei esikuviensa tapaan käyttää myös tavaran säilytykseen. Alla olevassa kuvassa näkyy, missä omassa tuvassani nykyisin on pitkiä seinänvieruspenkkejä.


Tämä rujohko penkin pätkä on meille kovin rakas. Alkuperäinen penkki oli aikoinaan liian laho, ja se korvattiin "tilapäisellä" penkillä joka siinä on ollut muutaman kymmenen vuotta, vähän maalatun saunanpenkin oloisena. Joskus siihen on nakattu päälle 60-luvun puutarhakeinusta patja. Mutta monessa tilanteessa se on ollut kätevä, siihen on helppo nakata kahvipannua pöydältä ja siirtää sivuun muutakin ylimääräistä tavaraa, siihen mahtuu istumaan vaihteleva määrä vieraita ja sen kehittämiselle vain mielikuvitus luo rajat.

Irtokaapeista voisin myös kirjoittaa muutaman rivin, mutta tässä tyydyn mainitsemaan, että jos vain löydät jostain irtokaapin, niin se kuuluu vanhan talon säilyttimiin. Pientä nokkeluutta käyttämälä uudemmankin kaapin voi tosin soveltaa irtokaapiksi. Mikäänhän ei pakota asentamaan niitä siten kuin ne grynderikerrostalossa asennetaan.

Sinänsä massiivipuuta suosisin kalustuksessa niin paljon kuin mahdollista, koska se on yhtä kestävää kuin rakennuksesi. Tekstiileillä on myös iso merkitys, ja esimerkiksi perinteinen räsymatto on muodostanut oman osansa rakennuksen lämpötaloudesta. Vanhassa talossa on myös melkoinen määrä nauloja ja koukkuja, joita voi hyödyntää eri tavoin. Eikä oman koulun kiinnittäminen mikään kauhea synti ole.





Keittiön vanhempani aikoinaan sijoittivat porstuakamariin, joka on ollut ihan hyvä ratkaisu. Sisävessa oli kuitenkin näennäisesti hiukan väkivalloin sinne sijoitettu. 



Vanhempani olivat pyytäneet kirvesmiestä tekemään vessan keittiön sisääntulon kulmaan, mutta palattuaan seuraavana viikonloppuna vessa olikin sijoitettu kuvassa näkyvällä tavalla ikkunan eteen. Siitä sydämistyneinä he symmetrian vuoksi laitattivat alkuperäiseen nurkkaan komeron.

Itse olen oppinut ymmärtämään, miksi sijoittelu tehtiin näin. Alkuperäiseen kulmaan vessa yksinkertaisesti ei olisi mahtunut, ahdas se oli tuossakin. Työntyminen ikkunan eteen on funktionalismin perusperiaatteet oppineelle hiukan aluksi työläs asia, jos pohjaratkaisun pitää näkyä julkisivussa, niin silloin ikkuna pitäisi purkaa jne. Mutta näin itse asiassa keski-Euroopassa on toimittu vuosisatoja, eivätkö feikki-ikkunat klassisissa rakennuksissa ole lainkaan harvinaisia. Itse asiassa tuo vessaratkaisu ei näy ulos oikeastaan laisinkaan.

Keittiön jouduimme uusimaan, koska sinne ilmestyi hevosmuurahaisia, jotka ilmeisesti pitivät lastulevyseinien takana piilleistä styrox-levyistä. Siinä vaiheessa myös vessa-asiaa sai miettiä uudelleen. Jos asuisimme talossa ympärivuotisesti, porstuakamarin viereinen maitohuone olisi ollut mahdollinen paikka, mutta koska talo on talvella kylmillään, halusimme mieluusti sijoittaa vedet mahdollisimman lähelle toinen toisiaan, jolloin mahdollisen vahingon tapahtuessa vahingot rajoittuisivat pienelle alueelle.



Niinpä rakensimme vessan uudestaan ja käänsimme kalusteet toisin päin, jolloin saimme sinne hiukan lisää tilaa. Ns väkivaltaakin teimme hiukan lisää, ja siirsimme seinää enemmän kohti keittiötä. Samalla purimme symmetriakomeron. Näin asetellen saimme mahdollisuuden hyödyntää vessan sijaintia ikkunan lähellä. Ovi siirrettiin pois keittiön puolelta "käytävälle", jolloin keittiön puolelle saatiin ehjä seinä.




Materiaalina seinissä talvikylmän vuoksi halusin käyttää vain massiivipuuta, sillä kyseessä ei ole mikään suihkutila. Tuloksena vähän parjaamani Provence-tyylin mukainen vessa, minkä tässä tapauksessa annan itselleni anteeksi, koska kaikki seinät ovat uusia. WC-istuin on seinään upotettavaa mallia. Seinä istuimen yläpuolelta on "poisnostettava" ja sitä kautta päästään käsiksi lämminvesivaraajaan. Ja kahden ikkunan kautta pesualtaan yläpuolelta avautuu hampaita harjaavalle näkymä ulos.











Keittiön pintamateriaaleihin haettiin vaikutteita aiemmin esitetyistä peräkamarien paneleista. Ulkoseinien alaosaan laitettiin kamarien mukainen vaakasuora leveä rintapaneli, se tosin nostettiin keittiön tason korkeuteen. Niille seinille, joihin keittiökalusteet sijoitettiin laitettiin pystypanelit, jotka malliltaan seurasivat kamarein maalattuja pystypaneleja ja maalattiin tumman ruskeiksi. Näin saatiin huokolevy-tapettia kestävämpi tarttumapinta keittiön yläkaapeille.



Porstuakamarin/keittiön lattia oli tiloistamme ainoa, jossa vanhat leveät lattialankut eivät olleet tallella, vaan siellä oli lakattu kapeista laudoista tehty lattia. Timpuri totesi ottaessaan ne rimpulat pois, että saako hän hakea tänne rautakaupasta uudet, koska ne eivät montaa satasta maksaisi, ja niiden ehjänä poisottaminen oli haastavaa. Sanoin, että ota vain pois, mutta tilataan uudet ja paremmat. Sen verran pitää olla friikki, että tilasin ne samalla tapitettuina, en pontattuina. Kuvassa ulkoseinää on jo tapetoitu paperitapetilla, ja panelin ja tapetin väliin on asennettu lista, jonka malli on haettu peräkamareista ja väri tapetin kuvioista.



Yläkaappeina säilytin keittiöön aikoinaan kaupunkiasunnostamme siirretyt 50-luvun yläkaapit, jotka huoltomaalattiin. Alakaapit, jotka sinne oli alunperin siirretty jostain vanhasta varastosta olivat melko tehottomat ja vaikeakäyttöiset, joten ne päätettiin uusia. Vaakasuorat panelien sävyyn maalatut laatikot symboloivat osaltaan vaakasuoraa rintapanelia, eli pyrkivät sulautumaan niihin. Tähän ideologiaan olisi sopinut vetimetön laatikko, mutta apteekkilaisen tyttärenä päädyin kuitenkin apteekkivetimiin. Mielelläni olisin nähnyt alakaapit massiivipuisina, mutta paikallinen tekijä teki valitettavasti vain levystä. Päätin tyytyä siihen jonkinlaisen lähiruoka-ideologian siivittämänä - mielelläni näen, että tekijät tulevat tällaiseenkin projektiin läheltä, eikä niitä aleta etsimään kovin kaukaa.







Vanhan komeron kohdalle löytyi ihan omalta ullakolta "alakaappi", joka toimii sellaisenaan mainiosti isojen patojen, siivousvälineiden ja vessapapereiden säilyttimenä.




















Jossain kohdassa itselleen tehtäessa haluaa ottaa riskin, jota välttämättä ei asiakkaan kanssa ota. Tässä tapauksessa riski oli keittiön taso. Kiveä ei "mökille" haluttu, eikä tässä tapauksessa haluttu huoltoa vaativaa massiivipuutakaan, joten laminaatti oli luonteva ja helppohoitoinen. Arkkitehdillä on laminaatin kanssa kuitenkin aina pieni "aitous"ongelma, koska laminaatti painettuna paperina niin sujuvasti jäljittelee muita materiaaleja, mutta siksi eräällä tavalla ihan väri on luontevaa. Tason väriksi valittiin siten sävy, joka oli mahdollisimman lähellä seinässä käytettyä rintapanelin ja tapetin rajassa käytettyä. Lieden ja pesualtaiden kohdalta seinä suojattiin karkaistulla lasilla.




Kappaverhoja vielä kaipaillen. Pohjalaistalon tyyliin sopivien verhojen löytäminen on tämän päivän valikoimista kuitenkin suorastaan luvattoman hankalaa, mutta eräänä päivänä ne varmasti vielä löydän ;)





















Vessan paneloidulle seinälle keittiön puolelle jonain päivänä saatamme kamarien mallin mukaisesti toteuttaa seinämaalauksen jälkipolville ihmeteltäväksi. Ystävämme isä on taitava takoja, joten laitoimme paneleihin tässä vaiheessa koristeiksi takonaulat. Mietimme pitkään, olisimmeko kiinnittäneet panelit oikeastikin niillä, mutta tässä kohden päädyimme feikkiin.

Ikkunan eteen jäävään komeroon piiloutuu esimerkiksi porrasjakkara pois jaloista. Monta kertaa erilaiset kolot ja syvennykset ovat asunnoissa yllättävän hyödyllisiä. Kiinalainen sananlasku kertoo, että jokaisessa talossa pitäisi olla hyödytön tila. Ennen kuin huomaatkaan, on se kotisi tärkein paikka.

Näin huomasin yllättäen tehneeni talossani keittiöremontin, vaikka mitään suuria remonttihaaveita en talooni ollut osannut aikaisemmin edes ajatella, vaan ollut talooni yllättävän tyytyväinen. Tässä vaiheessa olen myös ollut itseni kanssa lopputulokseen tyytyväinen. Uskoakseni myös perheeni, jotka tässä tapauksessa minun on nähtävä jonkinlaisina asiakkainani.









Kiitokset sinulle, joka jaksoit lukea tänne saakka.