keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Meidän kolmipisteaita - tai riukuaita, ihan miten vain.

Aitamme valmiina syysvalosa. Kyllä kannatti!

Isäni oli aikoinaan naapurimme kanssa päättänyt istuttaa rajallemme kuusiaidan. Vastustin ajatusta jo silloin, sillä siisti kuusiaita pitäisi leikata vuosittain varhain keväisin, jolloin omat aikataulut ovat kaikkein kiireisimmät. Ja niin kävi, että isäni kuoltua meillä ei riittänyt keväisin aika sen huoltamiseen. Eikä kelikään yleensä sopivana päivänä suosinut, vaan kuusiaitaa leikatessa - paleli ja tuli kipeäksi. Niinpä kuusiaitamme kasvoi kertakaikkiaan yli, siitä tuli ruma; meidän tonttimme oli lisäksi pohjoisen puolella, joten pihamme suuntaan siitä tuli harva, ja muutenkin se kasvoi aivan liian korkeaksi.

Lopulta päätimme kaataa hoitamattoman kuusiaitamme ja rakentaa tilalle perinteisen kolmipisteaidan. Pihapiirimme kun muutenkin on perinteinen. Aidan tekemisen oppi ei ollut meille perintönä siirtynyt, mutta onnekkaasti saimme projektiimme tekijäksi ja itsellemme opettajaksi konservaattori Erkka Pajulan, joka hoitikin homman mallikkaasti. Kyllä näki, että aitaa oli tehty ennenkin.

Ensimmäinen kesä


Aitaan tarvittiin kuusirankoja, jotka käytiin metsästä hakemassa jo edellisenä kesänä kuivumaan. Paras aikahan niiden noutamiseen olisi ollut talvi, mutta aina ei omiin aikatauluihin ne parhaat ajat sovi. Rankoja tarvittiin kahdenlaisia, pystyyn tulevia seiväksiä,  ja itse aidan muodostavia vinoon laitettavia aidaksia. Metsässämme kuusirangat olivat kasvaneet jo hiukan isoiksi, mutta kyllä sieltä niitä saatiin haetuksi. Aidakset eivät vain ole ihan niin siroja, kuin olisi toivonut. Sattui lämmin kesäpäivä sääskineen kaikkineen ja hiki tuli, metsä oli aika tiheä, joten tottumaton sai puuskuttaa rankoja uloskantaessaan, mutta kyllä saalista saatiin. Hiukan enemmästä haaveiltiin, mutta niin paljon otettiin kuin sillä kelillä vain jaksettiin.

Peräkärryn kanssa pärjättiin.

Saalis kuorittiin tässä vaiheessa, työkaluna oli ihan vanhanaikainen parkkarauta. Aidakset myös halkaistiin jo tässä vaiheessa valmiiksi kahtia. Meillä aidasten pituus oli noin neljä metriä. Pystyt seiväkset saivat kuivua ehjinä.

Kuorimispuuhia.
Kuorittuja kuusia.

Aidasten halkaisua kiilojen avulla.

Toinen kesä


Aita oli tarkoitus rakentaa valmiiksi seuraavana keväänä, pääsiäisenä, mutta kevät tuli myöhään ja pääsiäisenä maa vielä routi, ja reilun kymmenen sentin syvyydessä olevaa routaa vastaan on turha käsivoimin rautakangen kanssa taistella. Niinpä projektin loppuunsaattaminen piti siirtää heinäkuulle, jolloin aikatauluista löytyi sopiva hetki.

Vuoden verran kuivatettujen rankojen ohella tarvittiin tuoreita, ohuita, tuoreita näreitä aidan osien sitomiseen. Parhaiten niitä löytyisi pienistä kuusista vanhassa ja pimeässä kuusikossa, jossa ne pysyisivät riittävän ohuina. Koska sellaista metsää ei ollut itsellä tarjolla, piti tyytyä hiukan paksuksi kasvaneisiin näreisiin, pituutta niissä kuitenkin piti olla sen verran, että päästiin sitomaan, eli ohut ja lyhyt ei kelvannut. Joten piti pärjätä vähän paksumpien kanssa. Näreetkin halkaistiin kahtia. Kutsumme niitä jatkossa vitsaksiksi.

Nyt haettiin vähän pienikokoisempaa saalista. Ja vieläkin olisi saanut olla ohuempaa.

Aluksi pystyjen päät hiillostettiin. Tärkeintä oli saada hiillostetuksi kohta, jossa seiväs kohtaa maan pinnan, sillä siitä laho lähtee helpoimmin liikkeelle. Kun aidan tolppa juuresta lahoaa, niin sama tolppa voidaan käyttää uudelleen, ottaa vain siitä laho osuus pois ja rakentaa aita uudelleen. Siksi kolmipisteaidan pystyt seiväkset ovat uudessa aidassa varsin korkeat, niin samoja voidaan käyttää uudestaan. Useamman vuoden aita kuitenkin pysyy hyvänä.

Polttopaja käynnistetään.
Kottikärryssä oli vettä, jotta liika palaminen saatiin estettyä.
Tässä näkee, miten puista ei poltettu ihan päätä,
vaan kohta, josta puu menee maan pinnan sisään. Pää on teroitettu.
Työmaa käynnissä.


Seuraavaksi alettiin mittoa aidaksia paikoilleen. Seiväkset laitettiin pystyyn kaksi rinnakkain rautakangen avulla.

Aidan mittomista.
Ensimmäiset seiväkset.
Niitä laitetaan aina kaksi rinnakkain ja aidakset kiinnitetään niiden  väleihin.

Aidakset ylettyvät kolmen seiväsparin väliin, ja siitä tuleekin aidan nimi: kolmipisteaita.

Vitsaksien halkaisua.
Suunnitteluhetki.
Sama toiselta puolelta.
Aidakset laitettiin latvapuolelta lukien lähtemään maasta.

Aitaa alkaa syntyä. Aidakset laitettiin siten, että latvapuoli tuli maahan.
Silloin sadevesi ei imeydy puun sisään yhtä herkästi, vaan valuu puun solukossa myötäsukaan.

Vitsakset kiedottiin kannakkeiden ympärille kahdeksikkoa tehden. Vitsaksen halkaistu pinta tuli seipään pintaa vasten jolloin ulkopinta jää ikään kuin näköpuolelle.












Kuvasarja näreen kieputuksesta kahdeksikko,
siten, että pidetään huolta, että vitsaksen sisäpinta jää koko ajan seipään pintaa vasten.

Joka kolmannen seiväksen kohdalle pujotettiin lisäksi vinotuki, vuorotellen aidan toiselle ja toiselle puolelle, joka auttaa aitaa pysymään pystyssä tuulessa ja tuiskussa ja muissa tönäisyissä. 


Tarkkaan, kun katsot, niin vinotuet näkyvät. Niissäkin on poltettu maahan laitettava pää.
Aita valmistui taitavan tekijämme johdolla yllättävän nopeasti, kun töihin päästiin. Parissa tunnissa meillä oli 20-30 metriä valmista aitaa.

Miltä nyt tuntuu?


Selvästi kaikkein kovin työ oli itse värkkien hankkiminen metsästä. Jatkossa, kun aita alkaa lahota, se vain pystytetään uudestaan. Ensimmäisenä lahoavat seiväkset, joita uusittaessa lyhennetään seuraavalle kierrokselle, eli joka kerta ei tarvitse lähteä uudestaan puutavaran hankintaan. Työnä itse aidan kokoaminen oli selvästi odotettua nopeampaa.

Aidasta tuli ainakin omasta mielestämme tosi hieno, ja projekti oli ehdottomasti tekemisen arvoinen. Olemme siitä ylpeitä. Blogin ajattelin kirjoittaa, koska tämän avulla itsekin muistamme, miten aita rakennettiin. Jos tästä on jollekin muullekin iloa, niin sitä parempi.


Ei kommentteja: